Alkuun on syytä varmaan esitellä hieman Siinien perhettä. Maineikkaat Siinin veljekset, Ben ja Kero ovat 8-vuotiaat kaksospojat. He ovat hyvin helposti syttyviä kaveruksia ja usein joutuvat kiperiin tilanteisiin. Isänsä Risto Ilmari pitää pojille puhutteluja aina toilailujen jälkeen, mutta jo seuraavana päivänä opit ovat unohtuneet. Heidän isoveljensä Mokka juo paljon kahvia ja jää usein pikkuveljiensä jalkoihin. Perheen todellisen pään, äidin oikea nimi on Anu-Pauliina. Kaksi vuotta sitten eräänä saunaperjantaina isä huomasi äidissä vanhenemisen merkkejä ja kutsui äitiä virnuillen uudella hellittelynimellä Appel. Tämä jäi sitten elämään.
—
Oli tavallinen torstai-iltapäivä, kun veljekset tekivät äidinkielen läksyjään. Aiheena oli oikeinkirjoitus ja kiistahan siitäkin syntyi.
– Tänneppäin! huutaa Kero.
– Ei kun tännepäin, painottaa Ben.
– Mutku…
– Niin mitä mutku?
– Kun Mokka sano, että suomea kirjoitetaan just niinku sanotaan. Ja mä sanon tänneppäin. Ja niin sanot muuten säkin.
Ben hiljeni ja alkoi miettiä. ”Kyllä, kahdella peellä sen kyllä sanon”, tuumi hän mutta ei sanonut vielä mitään ääneen. Sitä riemua hän ei veljelleen soisi. Mutta miksi sitten kaikissa kirjoissa, joita hän on lukenut, se on sitten kirjoitettu yhdellä peellä? Toisaalta Mokka oli ollut useimmiten oikeassa. Sitten Ben muisti naapurin Mandan sedän Ingman, joka oli syntyjään ruotsinkielinen. Hän kyllä puhui suomea hyvin, mutta joitain omituisuuksia Ben muisti kuulleensa. Ja kuin sattumalta Ingma oli juuri kyläilemässä kotoaan Haminasta Riinin perheessä, sillä Oiva-isällä olisi huomenna 53-vuotissyntymäpäiväjuhlat. Ben sai ajatuksen:
– Mennääs käymään Riineillä, ehdotti Ben. – Todistan yhden asian.
– Jaa? vastasi Kero hieman empien mutta suostui ehdotukseen.
Plimplom, sanoi Riinien ovikello ja pojat nauroivat. He ovat nauraneet tälle äänelle siitä asti, kun heidän uusi musiikinopettajansa esitteli itsensä Lindblomiksi, josta luokan rääväsuut heti kehittivät tälle lempinimen Plimplom.
Mandan isoveli Sama tuli avaamaan ovea ja röyhtäisi tervehdykseksi. Röyhtäys haisi imelälle energiajuomalle, ja pojat nyrpistivät nenäänsä. Sama oli kalpea kuin raaka kalkkunafilee. Äiti oli sanonut pojille kalpeuden johtuvan siitä, että Sama harvoin kävi ulkona ja pelasi vain kotonaan videopelejä yömyöhään.
– Terve Sama, taasko närästelee? irvaili Kero.
– Liikaa sipsiä ja limsaa, myönsi Sama. Hänen äänenmurroksensa oli edennyt möreysvaiheeseen, olihan hän jo 17-vuotias. Viime kesänä Sama oli vielä kiekunut ja veljeksillä oli ollut luonnollisesti hauskaa. – Mitäs klopeilla on mielessään?
– Tota, onko teidän setä Ingma täällä? kysyi Ben.
– Joo tuolla takapihallahan se. Voitelevat isän kanssa grilliä huomista juhlaa varten.
Kun pojat pääsivät takapihalle, Ben otti puhelimen taskustaan ja kirjoitti siihen tekstin. Hän antoi puhelimen Ingmalle ja pyysi tätä lukemaan:
– Tulepas tännepäin hernekeitolle, luki Ingma ja katseli kummastellen poikia.
– Nonnih! Siinäs kuulit. Tännepäin, yhdellä peellä! riemuitsi Ben.
Oiva nappasi puhelimen ja luki:
– Tuleppas tänneppäin hernekkeitolle.
Nyt oli Keron vuoron hihkua. Tilanne vaatisi siis vielä lisäselvittelyä. Vastauksen tähän osaisi kertoa vain kylän kaikkitietävä parturi Martti, jonka sukunimi oli kuin olikin kaikkien yllätykseksi Salo. Martti oli ollut nuorempana töissä ihan Helsingissä asti ja leikannut siellä monen viisaan miehen pääkarvoituksia. Miesten juttuja kuunnellessa Martti oli oppinut paljon ja kertoili usein pojillekin ihmeellisiä asioita.
Pojat hyppäsivät pyöriensä selkään ja sotkivat kohti keskustaa. Salon Martin ovi oli yhä auki, joten Martti olisi vielä töissä.
– Martti! Nyt on ongelma ja hätä! huusivat pojat yhteen ääneen.
Martti tuli ulos sakset käsissään, ja pojat kertoivat ongelmastaan. Martti mietti hetken, nappasi älypuhelinkännykkänsä taskustaan ja näytti pojille.
– Katsokaas, sanoi Martti ja kirjoitti älypuhelinkänykkänsä Internet-selaimeen hakusanaksi ’loppukahdennus’. – Loppukahdennus on yksi harvoista poikkeuksista suomen kielen kirjoittamisessa. Yleensähän sanat kirjoitetaan juuri kuten ne sanotaan, mutta tämä on juuri poikkeus. Joidenkin sanojen perään, esimerkiksi käskymuotojen ja e-loppuisten sanojen perään tulee tavallaan ylimääräinen kirjain, kun se sanotaan. Kirjoitukseen sitä ei pidä kuitenkaan laittaa. Oikea kirjoitusasu on siis tännepäin. Ajatelkaapa vaikka sanaa täälläpäin – ei siihenkään tule kahta peetä.
Ben oli siis ollut oikeassa tällä kertaa, mutta ei Keroakaan voinut syyttää. Olihan hän uskonut vanhempaa ja viisaaksi luulemaansa isoveljeään. Enää hän ei uskoisi Mokkaa missään asiassa.
——
Kotona pojat kiipesivät vielä lempipaikkaansa pohtimaan asiaa.
– Hmm… Kun sanoo, että Anna tulee takaisin, sanotaan Anna palaa… aloitti Kero.
– Ja kun kannustetaan kaveria pulkkamäessä, sanotaan Anna[p] palaa, jatkoi Ben.
Pojat keksivät illan aikana vielä monta vastaavaanlaista esimerkkiä ja kirjoittivat ne yhteiseen muistivihkoonsa.
—-
Keksitkö sinä esimerkkejä, milloin merkitys muuttuu, jos väliin sanotaan yksi kirjain, jota ei kirjoiteta?
Entä keksitkö, miksi joidenkin e-loppuisten sanojen perään sanotaan tämä ”ylimääräinen” kirjain ja toisten taas ei? Esim. vene-, hame- ja herne-alkuisten yhdyssanojen loppuosan alkukirjain tuplaantuu, mutta esim. nukke- ja nalle-alkuisten ei. Vinkki: koeta taivuttaa sanoja ja katso, miten eroavat toisistaan.
Lue lisää loppukahdennuksesta, esim. http://www.finnlectura.fi/verkkokielioppi/Fonologia/sivu191.htm
benjakero 