Kalevalanpäivän erikoinen

Petrolan kylän joka talon pihalla liehuu lippu. Aurinko on jo noussut horisontista ja ilma on keväinen. Ja miksi ei olisi, onhan huomenna kalenterikevään ensimmäinen päivä. Ben ja Kero kävelevät kohti koulua. He ovat tapansa mukaan lähteneet ajoissa matkaan, jotta eivät varmasti myöhästyisi.

Puolimatkassa he alkavat kuulla ihmeellistä laulantaa:

” Lauloi päivät pääksytysten

yhytysten yöt saneli

muinaisia muisteloita,

noita syntyjä syviä” *

Laulu kuuluu Reenilästä lipputangon juurelta. Asialla on itse Tauno Reeni, joka tunnetaan kovana harjoittelijana. Tällä kertaa hän harjoittelee näemmä laulamista. Onneksi hänen itsekäs poikansa Mig ei laula, ajattelee Kero. Mig on hitsaajana kylän konepajalla, ja aina kun hän avaa suunsa, on kuin venäläinen hävittäjälentokone lentäisi yli. Päänsäryn siitä äänestä vain saa. Mutta miksi Tauno harjoittelee laulua? Pojat päättävät ottaa selvää.

–          Huomenta T, tervehtii Kero. He ovat tehneet sinunkaupat, ja siksi pojat uskaltavat käyttää tätä lempinimeä. – Mitäs laulelet?

–          Huomenta pojjaat. Kalevalan päivän kunniaksi tässä veisailen, vastaa Tauno.

–          Mikä se Kalevala on? kysyy Ben.

Tauno katsoo poikia eikä tiedä, ovatko nämä tosissaan vai esittävätkö vain tyhmiä.

–          Ettekö todellakaan tiedä?

–          No ei, me ollaan vasta tokalla luokalla, selittää Kero.

–          Ai niinkös se olikin. No minäpä kerron.

Tauno kertoo lyhyesti, että Kalevala on Suomen kansalliseepos. Siinä on runoja, jotka kertovat monta mielenkiintoista tarinaa. Pojat olivat kyllä nähneet Taunon luettelemia nimiä katukylteissä ja liikkeiden nimissä, mutta eivät olleet tienneet, mistä ne olivat tulleet: Joukahaisenpolku, Sampo-pankki, Pohjola, Kalevala-koru jne.

–          Mutta tiedättekös pojat, kuka oli Larin Paraske? heittää Tauno. – No ettepä varmaan. Hän oli runonlaulaja, joka osasi ulkoa yli 30 000 säettä näitä runoja.

–          Oho, jopas oli ihme tyyppi! hämmästelee Ben.

–          Kuinka joku voi niin paljon osata? jatkaa Kero.

–          No niillä oli sellaset kikat, selittää Tauno.  – Haluatteko oppia?

–          JOOOO!

Tauno alkaa selittää pojille Kalevala-mittaa ja runonlaulajien muistikikkoja. Jokainen säe, eli kirjoitetun runon yksi rivi, koostuu aina kahdeksasta säkeestä.

–          No tuohon pystyisi naapurin Margakin, ajattelee Ben ääneen ja kaikki kolme nauravat. Riinien nuorin tytär on kyllä sievä vaaleaverikkö, mutta ei osaa laskea kuin kymmeneen, kun sitten loppuvat sormet. On siinä matematiikan opettajalla tekemistä, kun Marga ensi syksynä menee seitsemännelle luokalle.

–          Toinen olennainen asia on toisto, jatkaa Tauno – Jokainen säe toistetaan aina hieman eri sanoin, joten ulkoa opettelu on helpompaa. Olennaisin on kuitenkin varmaan alkusointu. Se tarkoittaa sitä, että peräkkäiset sanat alkavat samoilla kirjaimilla tai tavuille. Tämä auttoi muistamista myös. Siinäpä teille pojjaat vähän pohtimista koulumatkalle.

–          Niin me voitais tehä oma Kalevala-tyylinen runo, innostuu Ben.

–          Joo ja sit näytetään se opettajalle ja saadaan omena, komppaa Kero.

–          TAUNOO, aamiainen on valmistaaa, helähtää sisältä perheen äidin Sein kaunis ääni. Hän taitaa olla ainoa, jolla on laulunlahjoja tässä kylässä.

–          Jaa kyllä mun on varmaan nyt mentävä sisälle, toteaa Tauno. Ja kukapa tuollaista kutsua voisi vastustaa.

–          Jepulis, hyvät harjotukset sulle, toivottavat pojat ja lähtevät lompsimaan kohti koulua, kun Tauno on jo ovella kaurapuuro mielessään.

Loppumatkan pojat laskevat tavuja, miettivät synonyymeja ja samoilla kirjaimilla alkavia sanoja. Tällaisen he sitten saivat aikaiseksi:

Kero kertoo pikku kaskun

tylyn tarun töräyttelee

veljestänsä veikostansa

broidistansa Benskulista

Benpä tuosta tuohtumahan

Kerolle kimpaantuumahan

Oivan keinon kostaa keksii

päästähäkseen pätemähän

paremmaksi noustaksensa

juonittelee jäynän uuden

Lumipallon reppuun lykkää

Keron kirjat kaikki kastuu

—

Mikä tässä tarun oppi?

Näpäytys nulikalle?

Älä koston tielle tahdo

veljes kanssa vihoittele.

—————–

*Kalevala-sitaatti http://www.finlit.fi/kalevala/index.php?m=1&s=12&l=1

Koko Kalevala verkossa

TEHTÄVÄ:

Kokeile, osaisitko itse laatia Kalevala-mittaisen runon?

Ben ja Kero – Hernekkeittoa

Alkuun on syytä varmaan esitellä hieman Siinien perhettä. Maineikkaat Siinin veljekset, Ben ja Kero ovat 8-vuotiaat kaksospojat. He ovat hyvin helposti syttyviä kaveruksia ja usein joutuvat kiperiin tilanteisiin. Isänsä Risto Ilmari pitää pojille puhutteluja aina toilailujen jälkeen, mutta jo seuraavana päivänä opit ovat unohtuneet. Heidän isoveljensä Mokka juo paljon kahvia ja jää usein pikkuveljiensä jalkoihin. Perheen todellisen pään, äidin oikea nimi on Anu-Pauliina. Kaksi vuotta sitten eräänä saunaperjantaina isä huomasi äidissä vanhenemisen merkkejä ja kutsui äitiä virnuillen uudella hellittelynimellä Appel. Tämä jäi sitten elämään.

—

Oli tavallinen torstai-iltapäivä, kun veljekset tekivät äidinkielen läksyjään. Aiheena oli oikeinkirjoitus ja kiistahan siitäkin syntyi.

–          Tänneppäin! huutaa Kero.

–          Ei kun tännepäin, painottaa Ben.

–          Mutku…

–          Niin mitä mutku?

–          Kun Mokka sano, että suomea kirjoitetaan just niinku sanotaan. Ja mä sanon tänneppäin. Ja niin sanot muuten säkin.

Ben hiljeni ja alkoi miettiä. ”Kyllä, kahdella peellä sen kyllä sanon”, tuumi hän mutta ei sanonut vielä mitään ääneen. Sitä riemua hän ei veljelleen soisi. Mutta miksi sitten kaikissa kirjoissa, joita hän on lukenut, se on sitten kirjoitettu yhdellä peellä? Toisaalta Mokka oli ollut useimmiten oikeassa. Sitten Ben muisti naapurin Mandan sedän Ingman, joka oli syntyjään ruotsinkielinen. Hän kyllä puhui suomea hyvin, mutta joitain omituisuuksia Ben muisti kuulleensa. Ja kuin sattumalta Ingma oli juuri kyläilemässä kotoaan Haminasta Riinin perheessä, sillä Oiva-isällä olisi huomenna 53-vuotissyntymäpäiväjuhlat. Ben sai ajatuksen:

–          Mennääs käymään Riineillä, ehdotti Ben. – Todistan yhden asian.

–          Jaa? vastasi Kero hieman empien mutta suostui ehdotukseen.

Plimplom, sanoi Riinien ovikello ja pojat nauroivat. He ovat nauraneet tälle äänelle siitä asti, kun heidän uusi musiikinopettajansa esitteli itsensä Lindblomiksi, josta luokan rääväsuut heti kehittivät tälle lempinimen Plimplom.

Mandan isoveli Sama tuli avaamaan ovea ja röyhtäisi tervehdykseksi. Röyhtäys haisi imelälle energiajuomalle, ja pojat nyrpistivät nenäänsä. Sama oli kalpea kuin raaka kalkkunafilee. Äiti oli sanonut pojille kalpeuden johtuvan siitä, että Sama harvoin kävi ulkona ja pelasi vain kotonaan videopelejä yömyöhään.

–          Terve Sama, taasko närästelee? irvaili Kero.

–          Liikaa sipsiä ja limsaa, myönsi Sama. Hänen äänenmurroksensa oli edennyt möreysvaiheeseen, olihan hän jo 17-vuotias. Viime kesänä Sama oli vielä kiekunut ja veljeksillä oli ollut luonnollisesti hauskaa. – Mitäs klopeilla on mielessään?

–          Tota, onko teidän setä Ingma täällä? kysyi Ben.

–          Joo tuolla takapihallahan se. Voitelevat isän kanssa grilliä huomista juhlaa varten.

Kun pojat pääsivät takapihalle, Ben otti puhelimen taskustaan ja kirjoitti siihen tekstin. Hän antoi puhelimen Ingmalle ja pyysi tätä lukemaan:

–          Tulepas tännepäin hernekeitolle, luki Ingma ja katseli kummastellen poikia.

–          Nonnih! Siinäs kuulit. Tännepäin, yhdellä peellä! riemuitsi Ben.

Oiva nappasi puhelimen ja luki:

–          Tuleppas tänneppäin hernekkeitolle.

Nyt oli Keron vuoron hihkua. Tilanne vaatisi siis vielä lisäselvittelyä. Vastauksen tähän osaisi kertoa vain kylän kaikkitietävä parturi Martti, jonka sukunimi oli kuin olikin kaikkien yllätykseksi Salo. Martti oli ollut nuorempana töissä ihan Helsingissä asti ja leikannut siellä monen viisaan miehen pääkarvoituksia. Miesten juttuja kuunnellessa Martti oli oppinut paljon ja kertoili usein pojillekin ihmeellisiä asioita.

Pojat hyppäsivät pyöriensä selkään ja sotkivat kohti keskustaa. Salon Martin ovi oli yhä auki, joten Martti olisi vielä töissä.

–          Martti! Nyt on ongelma ja hätä! huusivat pojat yhteen ääneen.

Martti tuli ulos sakset käsissään, ja pojat kertoivat ongelmastaan. Martti mietti hetken, nappasi älypuhelinkännykkänsä taskustaan ja näytti pojille.

–          Katsokaas, sanoi Martti ja kirjoitti älypuhelinkänykkänsä Internet-selaimeen hakusanaksi ’loppukahdennus’. – Loppukahdennus on yksi harvoista poikkeuksista suomen kielen kirjoittamisessa. Yleensähän sanat kirjoitetaan juuri kuten ne sanotaan, mutta tämä on juuri poikkeus. Joidenkin sanojen perään, esimerkiksi käskymuotojen ja e-loppuisten sanojen perään tulee tavallaan ylimääräinen kirjain, kun se sanotaan. Kirjoitukseen sitä ei pidä kuitenkaan laittaa. Oikea kirjoitusasu on siis tännepäin. Ajatelkaapa vaikka sanaa täälläpäin – ei siihenkään tule kahta peetä.

Ben oli siis ollut oikeassa tällä kertaa, mutta ei Keroakaan voinut syyttää. Olihan hän uskonut vanhempaa ja viisaaksi luulemaansa isoveljeään. Enää hän ei uskoisi Mokkaa missään asiassa.

——
Kotona pojat kiipesivät vielä lempipaikkaansa pohtimaan asiaa.

–          Hmm… Kun sanoo, että Anna tulee takaisin, sanotaan Anna palaa… aloitti Kero.

–          Ja kun kannustetaan kaveria pulkkamäessä, sanotaan Anna[p] palaa, jatkoi Ben.

Pojat keksivät illan aikana vielä monta vastaavaanlaista esimerkkiä ja kirjoittivat ne yhteiseen muistivihkoonsa.

—-

Keksitkö sinä esimerkkejä, milloin merkitys muuttuu, jos väliin sanotaan yksi kirjain, jota ei kirjoiteta?

Entä keksitkö, miksi joidenkin e-loppuisten sanojen perään sanotaan tämä ”ylimääräinen” kirjain ja toisten taas ei? Esim. vene-, hame- ja herne-alkuisten yhdyssanojen loppuosan alkukirjain tuplaantuu, mutta esim. nukke- ja nalle-alkuisten ei. Vinkki: koeta taivuttaa sanoja ja katso, miten eroavat toisistaan.

Lue lisää loppukahdennuksesta, esim. http://www.finnlectura.fi/verkkokielioppi/Fonologia/sivu191.htm